KUVAN VARJO

 

Luonnolliset muodot

sekoittuvat kuin verkkoina.

Vehreät vaihtuvat vehmaiksi,

tasaiset laikukkaiksi,

ja pehmeät siroavat koviksi.

 

Kauneuden voi nähdä aina,

pohtii vaeltaja,

väreilemässä heijastuksien reunalla,

kohtalon ulkoisella puolella

maisemassa kimaltaen.

 

Kaiken tämän viattomuuden keskellä

maisema katselee ympärilleen,

etsien varjoaan.

Sitä yhtä ja suurta ja alkuperäistä.

Ei pimeydestä, ei valosta.

Kokonaisuudesta.

 

Loppu on alku,

mutta onko alku aina loppumaton.

Korkeuden kohtalo vaihtuu vaakaan,

niin kuin syvyys vaihtuu ajaksi.

Näkymä näkee itsensä, ilman suuntaa,

vihdoin muuttuen varjokuvakseen,

voimistuen.

 

Kuvan varjo

lankeaa vaeltajan sieluun,

vaalentuen sen sisällä.

Löytää itsensä uudelleen,

väreilevänä heijastuksena,

tai kimmeltävänä kohtalona.